Kyyttökasvattaja Ilmari Majuri on maatalouskapinallinen, joka tulisi helposti toimeen suomalaisella 1960-luvun maatilalla. Hän ilahtuu lihantuotannon kritisoimisesta, pitää nautaa evoluutiokumppanina, mutta laskee silti suurimman arvon sille, että sitä voi syödä.
Kahdeksantoistavuotiaana Ilmari Majuri asui alivuokralaisena 18 neliön yksiössä Helsingin Alppilassa ja osti ensimmäiset lehmänsä. Työ oli maatalouslomittajan pesti Sipoon kunnassa.
Myydään lapinkarja -ilmoitus oli sattunut silmiin Keltaisesta Pörssistä Sipoon kirjastossa. Majuri matkusti Hämeenlinnaan junalla, pääsi Rimmilän isännän kyydissä tilalle, asteli navettaan ja ilmoitti, että “minä otan nuo kaksi”.
– Sitten alkoi ihmettely, että mitä nyt tehdään.
Reilu parikymmentä vuotta myöhemmin hänen elämäänsä ei voisi ajatella ilman lehmiä.
Aikuiset keksivät lehmistä höpöjuttuja
Majurin lapsuus Torniossa oli tavallisen levoton: toiminnan tarve purkautui milloin virran laskemiseen uimalla henkensä kaupalla, milloin autiotalojen tutkimiseen, milloin lautavarkaisiin naapurin rakennustyömaalla.
Kun naapurin pojat leikkivät pikkuautoilla, pieni Ilmari paimensi käpylehmälaumaansa. Polkupyörällä hän sotki läheiselle maatilalle auttelemaan navetassa.
– Kun tulin kotiin, siisteyttä arvostava äitini repi minulta saman tien lehmänpaskan hajuiset vaatteet päältä ja laittoi pesulle, Majuri nauraa.
Perhe asui tavallisessa lähiötalossa, mutta isomummolassa Ylitorniolla oli lehmiäkin. Niistä pieni Ilmari halusi kuulla juttuja niin jatkuvasti, että aikuisilta loppuivat tarinat.
– Myöhemmin minulle selvisi, että osa niistä jutuista oli aivan höpöjä. Tiedonjano oli niin valtava, että aikuisten oli pakko ruveta keksimään.
Laho mökki oli taivas
Kerrostaloasunnossa punkannut Majuri oli pattitilanteessa. Kaupat lehmistä oli tehty kevättalvella ja kesään mennessä niille oli löydyttävä koti.
Viikkojen ajan hän marssi joka päivä Sipoon maataloustoimistoon tinkaamaan paikkaa itselleen ja lehmilleen. Painostuskeinona oli se, että lomittajista oli huutava pula.
– Uhkasin, että lähden kävelemään, jos mitään paikkaa ei löydy, Majuri sanoo.
Lopulta löytyi.
Vuokramökki oli niin laho, että kun Majuri ensimmäisen kerran astui sisään taloon, jalka painui eteisen lautalattiasta läpi.
– Ei se haitannut. Minä olin vain ihan taivaissa, että tämä on ihana mökki.
Reikä tukittiin vanerilla. Lehmien ruokkimiseksi Majuri sai puhutuksi vuokralle “typerän kolmionmallisen” pellon, joka jäi kahden tien ja junaradan väliin.
Majuri muutti lehmineen Jaalan Kimolaan, mutta elämä ei asettunut uomiinsa.
Naapurit eivät katsoneet hyvällä, eikä lypsylehmiksi jalostettu karja pärjännyt pelkällä kuivaheinällä. Eläimet piti myydä.
Näistä en pääse irti
Vuonna 2000 reilu parikymppinen Majuri sai tietää Kiteellä kuolleesta Vieno Nenosesta, jonka tilalle jäi täysin alkuperäinen ja jalostamaton itäsuomenkarja.
Majuri tunsi jo tuolloin jokaisen suomalaisen alkuperäislehmien kasvattajan ja jopa kaikki lehmät nimeltä ja sukutaululta.
Kiteen Niinikummussa Majuria odotti näky, joka oli kuin aikahyppy menneeseen.
– Kun menin navettaan ensimmäistä kertaa se oli täysin museotila: maapohjainen navetta, luonnonkivistä ladotut seinät, Majuri kertoo.
Kenellekään muulle kyytöt eivät tuntuneet kelpaavan, mutta Majuri maksoi lehmistä käyvän hinnan.
Navettaan astuessaan hän tiesi, että tässä on hänen elämäntehtävänsä: pelastaa korvaamattoman arvokkaan alkuperäisrodun olemassaolo Suomessa.
– Tunne oli heti se, että minä en pääse näistä irti.
Nenosen tilalta pelastettu kyyttökarja oli koko maassa toinen alkuperäisenä säilynyt itäsuomenkarja. Toisen oli pelastanut teurasautolta Majurin entinen työnantaja, kuvataiteilija Miina Äkkijyrkkä.
Suuruuden ihannointi etoo
Nyt Majuri on huolehtinut pelastamastaan itäsuomenkarjasta 18 vuoden ajan. Sinä aikana keskimääräinen suomalainen maatila on kasvanut rajusti: peltoalaa on tullut kaksi kolmasosaa ja maitotuotosta puolet lisää.
Koon piti tuoda tehokkuutta, mutta moni maatila taistelee talousvaikeuksissa. Tilakoon paisuminen ei ole ollut Majurin mielestä kenenkään etu: ei naudan, ei ympäristön eikä maataloustuottajankaan.
– Useampi on sanonut minulle, että vaihtaisi koska vain siihen tilanteeseen, missä neljän lehmän pito oli kannattavaa.
Tie eettisempään ja kestävämpään maataloustuotantoon vie hänen mukaansa yksikkökokoa pienentämällä.
Jos se tarkoittaa sitä, että lehmien pito onnistuu lähinnä pienimuotoisena omavaraistaloutena 1950–60-luvun malliin, se sopii nostalgikoksi tunnustautuvalle Majurille hyvin.
– Sotien jälkeen ei ole keksitty mitään muuta toimivaa kuin kumisaappaat ja otsalamppu, Majuri paukauttaa puolitosissaan.
Nykytiloilla miljoonaveloissa ahdistuvat tilalliset herättävät hänessä sekä sääliä että tunteen käsittämättömästä, itseaiheutetusta ahdingosta.
– Itseltä meni 15 vuotta tulot ulosottoon, joten tiedän kyllä miltä tuntuu kun on rahavaikeuksia. Mutta miksi pitää hengissä jotain, missä ei ole tekijälle mitään järkeä, mikä ei ole kestävää eikä eettistä eläinten kannalta, Majuri kritisoi.
Neuvolareissulle hevospelillä pakkasessakin
Eipä karjan pito ole Majurin mallissakaan aina ollut ihan helppoa. Kun karja-auto kesällä 2003 toi viimeiset Niinikummun kyytöt Majurille, hän isännöi kolmenkymmenen itäsuomenlehmän tilaa.
Edellisenä juhannuksena oli vietetty häitä, talo Kymenlaakson Valkealassa oli nuorikon vanhempien ostama, ensimmäinen lapsi oli syntynyt isänpäivänä 2002.
Vauva-arkea tuore perhe vietti puulämmitteisessä talossa, jossa oli vain kaivovesi. Neuvolamatkat kuudentoista kilometrin päähän Tuohikottiin tehtiin hevosella - talvipakkasellakin, sillä perheessä ei ollut autoa. Toisinaan naapurit tarjosivat säälinpuuskassaan kyytejä kylälle.
Lehmien lisäksi Valkealassa oli satakunta lammasta ja muutama hevonen. Töitä riitti: pellot oli metsitetty ja navetta purettu.
– Olin kevättalvella purkanut kolmen kilometrin päästä hirsitalon, jonka kuljetin hevospelillä tilalle ja rakensin navetaksi.
Perheen elämäntapavalinnat olivat omia, mutta rajansa kaikella. Majuri jäi tilalle yksin, kun vaimo ja lapsi muuttivat takaisin pohjoiseen.
– Lapselle äidinmaidonvastikkeeseen jouduin lainaamaan rahaa, kun kaikki kului lehmien heinään. Laitoin lehmät kaiken edelle, Majuri muistelee.
Lihakritiikki on tervetullutta
Viime vuosina suomalainen maatalous on ollut toistuvasti kritiikin kohteena. Pari vuotta sitten Valiota syytettiin viherpesusta, kun se maalaili tilaustutkimuksen avulla kuvaa suomalaisten maitotuotteiden ongelmattomuudesta ilmastomielessä.
Tuorein lihakohu ponnahti etusivuille lokakuussa, kun Helsingin yliopiston opiskelijaravintola Unicafe päätti poistaa naudanlihan ruokalistoiltaan.
Suomessa pääosa lihantuotannosta syntyy maidon sivutuotteena, mitä esimerkiksi maa- ja metsätaloustuottajien etujärjestö MTK on pitänyt esillä.
Majurin korvissa puolusteleva lihapuhe kaikuu onttona.
– Maataloustuottajat haukkuvat lihantuotantoa kritisoivia ihmisiä elämästä vieraantuneiksi. Harvalla tuotantoalalla on varaa suhtautua asiakkaisiin yhtä tympeästi, Majuri sanoo.
Vapaa lehmä on virherpesua
Majurille nautatalouden avainasia on laidunnus. Hänen kyyttönsä kulkevat ulkona joka päivä. Pihan laidunalueella on pieni kuusitupsu, josta lehmät ovat karsineet alaoksat selkänsä korkeudelle asti. Tien varressa eläimet pääsevät pienen koivikon suojiin.
Marraskuuksi poikkeuksellisen paksu, reilun kolmenkymmenen sentin lumikerros ei nopsajalkaisia kyyttöjä häiritse.
Laiduntaminen on nautaeläimelle mitä luontaisinta käytöstä, muistuttaa Helsingin yliopiston agroekologian yliopistonlehtori Marjaana Toivonen. Se on tärkeää eläinten hyvinvoinnille, mutta myös luonnon monimuotoisuudelle, muistuttaa Toivonen.
– Lukuisat kasvi- ja hyönteislajit ovat sopeutuneet elämään juuri luonnonlaitumilla. Laiduntamalla ja niittämällä ylläpidettävät perinnebiotoopit ovat Suomen uhanalaisimpia luontotyyppejä, Toivonen sanoo.
Suomessa parsinavetoissa, eli kaulastaan kytkettynä eläville lehmille on määrätty ulkoiluvelvoite. Niiden pitäisi päästä ulos 60 päivän ajaksi. Nimenomaan pitäisi, sillä monilla tiloilla velvoite ei täyty.
Nekin naudat, jotka pääsevät laiduntamaan ulkona, ruokailevat yleensä viljellyillä peltolaitumilla.
Lihanautoja ja pihattonavettoja, joissa lehmät voivat liikkua vapaasti, ulkoiluvelvoite ei koske. Majuri arvioi, että meillä elää jopa satoja tuhansia lehmiä, jotka eivät koskaan näe päivänvaloa.
Hänen mielestään maitopurkkien kylkien mainokset “vapaista lehmistä” ovatkin silkkaa viherpesua.
Laiduntamisen lisäämiseen kannustetaan erilaisilla perinnebiotooppituilla. Marjaana Toivosen mielestä niitä voitaisiin lisätä, jotta laiduntaminen kannattaisi paremmin.
Käytännön vaikeuksiakin toki on, sen Toivonenkin myöntää. Monikymmenpäisen lauman kuljettaminen mahdollisesti kaukanakin sijaitseville laitumille ja takaisin kahdesti päivässä on aikamoinen urakka. Kustannuksia syntyy laidunten aitaamisesta ja lehmien juottamisen järjestämisestä laitumelle.
Laiduntamisen lisääntyminen johtaisi myös tuotannon vähenemiseen, koska luonnonlaitumet eivät pienempien satojen vuoksi pystyisi ylläpitämään nykyistä määrää maitorotuisia lehmiä. Toivosen mielestä asiaa pitäisikin lähestyä kokonaan toisesta näkökulmasta.
– Maatalous pitäisi järjestää niin, että se on ensisijaisesti ekologisesti ja eettisesti kestävää. Sitten katsotaan, paljonko tuotantoa tulee ja mukautetaan kulutus siihen. Eläintuotteiden vähentäminen olisi kaikin puolin järkevää, Toivonen sanoo.
Syöminen on paras tapa suojella kyyttöjä
Marraskuun iltapäivä hämärtyy Oukanmäen kyyttötilalla Tornion Kantojärvellä. Vieraan ihmisen läsnäolo näkyy lehmien hermostuneisuutena. Majuri kyykistyy rapsuttelemaan paimenkoira Pikiä ja kutsuu epäluuloisena tuijottavia lehmiään.
Pian hänen on kerättävä karjansa kokoon ja saateltava eläimet navettaan. Navetta ja siellä rauhallisina märehtivät naudat ovat olleet Majurin turvapaikka silloin, kun maailma on tuntunut liian vaikealta käsittää tai kestää.
– Nehän on ihmisen evoluutiokumppaneita. En tiedä, voiko sanoa ystäviksi. Mutta jotain rauhoittavaa niissä on. Entisaikaan emännät itkivät surunsa niiden kylkiin – ne olivat monelle henkireikiä.
Mutta miten Majuri pystyy perustelemaan itselleen sen, että hän tappaa kyyttöjään ruuaksi?
Majuri myöntää, että aina se ei ole niin helppoa. Hän kertoo esimerkin lehmästä, joka tuli tilalle hyvin epäluuloisena ja varautuneena, mutta Majuri sai sen luottamaan itseensä.
– Tuntui, että tavallaan petin sen luottamuksen, kun talutin sen teurasautoon, Majuri myöntää.
Tappaminen sinänsä ei häntä hirvitä.
Majuri esittelee piironginlaatikosta kaivamaansa pulttipistoolia, jolla naudat tilalla lopetetaan: paineilmatyökalua muistuttava pitkulainen laite ei näytä aseelta, mutta ruutipanoksen voimasta lehmän otsaan iskevä terästappi tainnuttaa eläimen silmänräpäyksessä, hän vakuuttaa.
– Tällä kyllä putoaa.
Oman lehmän tappaminen on hänen mukaansa brutaali ja alkukantainen kokemus, mutta samalla hienoa ja elämänmakuista. Adrenaliini jyllää ja jalat valahtavat veteläksi, kun pulttipyssyn asettaa naudan korvien ja silmien keskipisteeseen muodostuvaan tähtäyspisteeseen.
– Vähiten pahalta tappaminen tuntuu, kun sen tekee itse. Siinä ravintoketjussa oleminen tulee oikeasti näkyväksi. Joku vakuumiin pakattu liha se vasta vieraantunutta on.
Majurin ajatuksissa kyyttöjen olemassaolon oikeutus syntyy lähtökohtaisesti niistä saatavasta hyötyarvosta: jos niillä ei hoidettaisi maisemaa ja jos niitä ei voisi syödä ja lypsää, niitä ei olisi.
– Parasta suojelua kyytölle on se, että ostaa ja syö sen lihaa.
Lue myös: