Kenen näyttämö?

Representaatiokeskustelusta huolimatta näyttelevien ruumiiden hierarkiat on säilytetty jyrkkinä. Näyttelijä Mari Heinilä ja väitöskirjatutkija Riikka Papunen kertovat haastattelussa, miksi suhdettamme näyttämöön ja näyttelevään ruumiiseen on laajennettava.

kuvittelen itseni teatteriin. Ajattelen esityksen katsomista, sen kokemista, esiintyvien kehojen tarkastelua.

Lavalla on tuoli. Tuolin vieressä on pöytä. Pöydän vastakkaisella puolella on toinen tuoli.

Kummallekin tuolille on asettunut keho.

Kehot liikehtivät tuoleilla. Vasemmanpuoleinen keho ottaa tukea pöydästä, se nojaa vasemman kyynärvartensa pöytää vasten. Se liikahtelee nytkähdellen pöytää kohti.

Toinen keho, oikeanpuoleinen, nousee ylös tuolilta, nopeasti. Liikkeessä on kiihkoa. Liikeradan loppupuolella liikehtijä asettaa oikean jalkansa tuolinselkämystä vasten. Tuoli värähtää. Se on kaatua kumoon liikkeen voimasta.

Kehot pysähtyvät paikoilleen. On seesteistä. Ilma väreilee teatterin kirkkaassa valaistuksessa. Kehot tuntevat valojen huohottavan poltteen itsessään.

Lavalla on asetelma: tuoli, keho, pöytä, keho, tuoli.

Lavalla on kaksi kehoa, keskenään erilaista.

keskityn esiintyvien kehojen muodostamaan symmetrisen epäsymmetriseen asetelmaan. Yritän päättää, näyttelevätkö ne yhdessä vai erikseen, ovatko ne toisilleen kanssanäyttelijöitä ja millaisen vuorovaikutussuhteen ne rakentavat toisiinsa nähden. Huomaan katsovani kehitysvammaisen näyttelijän suoritusta eri tavoin kuin ei-vammaisen näyttelijän. Suutun itselleni omista ennakkoluuloistani.

Vaikka alun kuvaelma onkin oma kuvitelmani, näyttelijä ja väitöskirjatutkija Riikka Papusen kanssa käymäni keskustelun perusteella tällaisen tulkinnan tekeminen tuntuu varsin yleiseltä. Papusen työssä keskeistä on näyttelevän ruumiin ideaalin purkaminen; hän tutkii kehitysvammaisten näyttelijöiden mahdollisuuksia integroitua teatterialalle ja lähestyy inkluusion ajatusta tarkastelemalla näyttelevään ruumiiseen kohdistuvia ennakko-oletuksia. Papusen oma havainto siitä, että hän itsekin toistaa syrjiviä ja toiseuttavia toimintamalleja ja tekee oletuksia näyttelijöiden taidosta vammaisuuden ja vammattomuuden perusteella, toimi kimmokkeena taiteellisen väitöstutkimuksen aloittamiselle.

“On tärkeää työllistää kehitysvammaisia näyttelijöitä toiminnassa olevien teattereiden tuotantoihin ja vammattomien näyttelijöiden kanssa samoihin esityksiin. Näin monipuolistetaan ajatusta näyttelevästä ruumiista”, sanoo Papunen.

Papunen työstää väitöstutkimustaan Tampereen yliopistolle. Sitä ennen hän on opiskellut Tampereella näyttelijäntaiteen koulutusohjelmassa Nätyllä, josta hän valmistui vuonna 2011. Papunen kertoo pohtineensa etuoikeutettua asemaansa näyttelijänä läpi opintojen.

Näyttelijäopintoihin hyväksytty ihmisjoukko on pieni ja tarkkaan seulottu. Vielä kapeammalta kuitenkin vaikuttaa näyttelevälle ruumiille asetettu ideaali. Ruumiin tulee olla taipuisa ja joustaa, liikkua ja olla kykeneväinen. Ruumis päästää ääntä, syöksyy asennosta toiseen eikä tunne rajoja.

“Näyttelevälle ruumiille osoitettu kapea normi rajoittaa ymmärrystämme siitä, mitä näytteleminen voi tarkoittaa, ja millaisin metodein se voi tapahtua. Olen huomannut ei-vammaisten näyttelijöiden pohtivan oman näyttelemisen ‘pienentämistä’, kun työparina on kehitysvammainen näyttelijä”, Papunen huomauttaa.

Papusen kertoma kuvastaa näyttelemisen ja näyttelijän ruumiin oletetun toimintatilan kapea-alaisuutta. Asetelmaa voidaan kuitenkin alkaa purkamaan, jos hyväksytään lähtökohdaksi näyttelemiseen liittyvä neuvottelu, rakentaminen ja tilannesidonnaisuus. Tällöin voidaan pitää jokaisen ruumiin erilaista tapaa näytellä nimenomaan sinä, erilaisena tapana näytellä. Tähän ei tarvitse liittää hierarkkista arvottamista. Näyttelemistä voisikin pitää vastavuoroisena prosessina, jossa luodaan uusia muuttuvia tapoja näytellä. Samalla suhde näyttelevään ruumiiseen ja näyttelemisen tilaan voi laajentua.

Tällaisen ajattelun innoittamana syntyi Teatteri NEO vuonna 2020, kun Papunen tahtoi toteuttaa väitöstutkimuksessaan hahmottelemiaan ajatuksia käytännössä. NEO kehittää uudenlaista tuetun taiteellisen työskentelyn mallia. Se toimii osana Setlementti Tamperetta, jossa on jo pitkään tuettu kehitys vammaisten ihmisten tavoitteellista kuvataidetyöskentelyä.

Tällä hetkellä NEOon kuuluu kahdeksan kehitysvammaista näyttelijää sekä mentorit Riikka Papunen (taiteellinen tuki) ja Sanna Neuvonen (sosiaalinen ja hoidollinen tuki). Teatteri NEOa rahoittaa Taiteen edistämiskeskus.

NÄYTTELIJÄN PUOLELLA

Nimestään huolimatta Teatteri NEO ei tuota esityksiä, vaan tukee kehitysvammaisten näyttelijöiden freelance-työskentelyä. Ennen Teatteri NEOa tämä ei Papusen sanoin oikeastaan ollut Tampereella edes mahdollista. Kehitysvammaisten näyttelijöiden harrasteryhmiä on toki ollut jo pitkäänkin olemassa, mutta ammattiin työllistyminen on osoittautunut haastavaksi tai lähestulkoon mahdottomaksi.

Teatteri NEO tähtää tämän asetelman muuttamiseen. Sen toimintamalliin kuuluu tuen tarjoaminen niin kehitysvammaisille näyttelijöille kuin heidät palkkaaville tahoillekin. NEOn toiminta muodostuu viikoittaisista kokoontumisista ja tuetusta näyttelijätoiminnasta. Viikoittaiset tapaamiset ovat alusta vertaistuelle ja lisäkouluttautumiselle. Papunen korostaa tapaamisten säännöllisyyden tärkeyttä jatkuvuuden ja pitkäjänteisyyden takaamiseksi.

Teatteri NEOn näyttelijän Mari Heinilän mukaan NEOn toiminnasta on hänelle jatkuvaa hyötyä ja luo Heinilän elämään rutiinia.

“Kehitysvammaisten näyttelijöiden harrasteryhmiä on toki ollut jo pitkäänkin olemassa, mutta ammattiin työllistyminen on osoittautunut haastavaksi tai lähestulkoon mahdottomaksi.”

“Näyttelijänä olen kasvanut tosi paljon. Näyttelemisen lisäksi olen saanut ohjata ja opettaa muita. Tärkeää on se, että on tekemistä, eikä tarvitse olla liian pitkään kotona.”

Mari Heinilää ei huoleta näyttelemiseen liittyvät haasteet, vaan hän kertoo nauttivansa uuden opettelusta.

“Tuntuu siltä, että haluaa oppia jatkuvasti enemmän ja ottaa uusia haasteita vastaan. Olen aina tykännyt tutustua uusiin ihmisiin ja oppia muilta jotakin uutta, mitä en ennen ole itse kokeillut”, Heinilä kuvailee.

Heinilä on ollut Teatteri NEOn toiminnassa mukana aivan sen perustamisesta asti. Hän on näytellyt kymmenen vuoden ajan ja ollut aiemmin mukana La Stradan sekä Wärjäämön teatterin tuotannoissa. Teatteri NEOn kautta Heinilä on kuitenkin työllistynyt ensimmäistä kertaa ammatillisesti, eli saanut palkkaa näyttelijän työstään osana Tampereen Teatterin Kolme tapaa valmistaa Villisorsa-produktiota.

“Pääsin työskentelemään ammattilaisena ja ammattinäyttelijöiden kanssa. Tuntuu, että on itsekin päässyt ammattinäyttelijäksi. En ole ennen saanut palkkaa näyttelemisestä, niin kyllä sillä on merkitystä. En ajatellut palkallisen näyttelemisen olevan mahdollista.”

KENEN NÄYTTÄMÖ?

Teatteri NEOn tuettu näyttelijätoiminta tarkoittaa sitä, että NEOn mentorit Papunen ja Neuvonen ovat kehitysvammaisten näyttelijöiden tukena aina harjoituksista esityksiin.

“Mentoreiden läsnäolo on tärkeää, sillä näin varmistetaan kehitysvammaisten näyttelijöiden parempi integroituminen työryhmään ja työnantajalle mahdollisuus kääntyä NEOn mentoreiden puoleen askarruttavissa kysymyksissä”, Papunen selittää.

Teatteri NEOn pääyhteistyökumppani on Tampereen Teatteri, joka auttaa NEOa ymmärtämään tarkemmin, millä osa-alueilla työnantajat kaipaavat tukea palkatessaan kehitysvammaisia näyttelijöitä rooleihin.

“Tällainen tieto on NEOlle arvokasta, koska NEOn tavoitteena on nimenomaan mahdollistaa kehitysvammaisten näyt telijöiden työllistyminen olemassa olevien teatterien produktioihin sen sijaan, että luotaisiin pelkästään erillisiä kehitysvammaisten näyttelijöiden projekteja. Myös Tampereen Teatteri on sitoutunut tutkimaan ja opettelemaan, mitä kehitysvammaisen näyttelijän työllistäminen käytännössä ja taiteellisesti heille tarkoittaa”, Papunen kertoo.

Kun puhutaan osallistamisesta ja inkluusiosta, tuntuu Teatteri NEOn lähestymistapa perustellulta. Papunen korostaa, että toisinaan voi olla tärkeää tuottaa erillisiä projekteja ja nimenomaan korostaa vammaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Tämän ei kuitenkaan tulisi olla oletusarvoista tai ainoa tilaisuus kehitysvammaisille näyttelijöille.

Mielestäni ongelma on samankaltainen kuin muidenkin vähemmistöjen kohdalla. Vähemmistöön kuulumisesta, kuten vammaisuudesta, tulee kiinnepiste sinänsä eikä näyttelijälle oikeastaan anneta tilaa keskittyä itse näyttelemiseen vaan ainoastaan vähemmistöidentiteetin perkaamiseen.

Pyrkimällä mahdollistamaan kehitysvammaisten näyttelijöiden osallistuminen laajasti erilaisiin projekteihin, Teatteri NEO kyseenalaistaa kehitysvammaisten näyttelijöiden ammattitaitoon, kykyyn tai taiteellisuuteen liittyviä oletuksia. Samalla projekti pyrkii murtamaan ajatusta siitä, että kehitysvammaisen näyttelijän kanssa työskenteleminen olisi lähtökohtaisesti niin haastavaa, ettei kehitysvammaiseksi kirjoitettuihin rooleihinkaan palkata kehitysvammaista näyttelijää.

NÄYTTELEVÄN RUUMIIN NORMATIIVISUUTTA VASTAAN Papusen mukaan yksi merkittävimmistä ongelmista alalla on juuri erityistä tukea tarvitsevien näyttelijöiden kohtaamat asenteet.

“Olen huomannut kuinka tavanomaista on uskoa kehitysvamman olevan este näyttelemiselle. Usein kehitysvammaisten näyttelijöiden kanssa tehtyä työtä ei ajatella taiteellisena työskentelynä sinänsä, vaan emansipatorisena sosiaalityönä.”

Ongelmana on kehitysvammaisen näyttelijän toimijuuden sivuuttaminen. Kehitysvammaisesta näyttelijästä tulee työskentelyn kohde sen sijaan, että hänet nähtäisiin tasavertaisena toimijana.

“Osallistamiseen ja inkluusioon liittyvät muutosprosessit ovat vasta alkutekijöissään, mutta yksi Teatteri NEOn keskeisistä tavoitteista on kannustaa erilaisia teatterialan toimijoita ainakin harkitsemaan kehitysvammaisten näyttelijöiden palkkaamisen mahdollisuuksia”, Papunen jatkaa.

Kehitysvammaisuus on osittain yhteiskunnan määrittämä lokero, johon sujahtavalle oletetaan tietynlainen elämäntapa ja -rytmi. Papusen mukaan vammaisuuden lokeroa ei tarvitse pitää yksinomaan huonona lokerona – siinä voi olla turvallista ja suojeltua elää. On kuitenkin hyvä muistaa, että se mahdollistaa vain yhdenlaisen elämänpolun. Haasteita muodostuu, kun kehitysvammainen ihminen tahtookin valita toisenlaisen polun. Esteenä on muun yhteiskunnan asenteet, jolloin rajojen venyttämisestä ja murtamisesta tulee hankalaa. Yhteiskunnan voi olla vaikeaa antaa tilaa kehitysvammaisille toteuttaa itsensä näköistä elämää.

Papunen kannustaakin ajattelemaan näyttelemistä ja teatterityötä jatkuvana vuorovaikutuksena, jossa moninaisen näyttelemisen kentän synnyttäminen on arvokasta koko alalle. Vaikka teoriasta puuttuu tällainen ajatus, on näyttelevä ruumis riippuvainen toimija, joka muodostaa aina uudenlaisia keskinäissuhteita ja näyttelemisen keinoja kanssanäyttelijän ruumiin kanssa. Väitöskirjassaan Papunen tarkastelee kanssanäyttelemistä, kuvauksia symmetrisistä suhteista kehitysvammaisten ja eivammaisten ruumiiden välillä, aitoa tasavertaista yhteistyötä ja vuorovaikutusta.

Näistä näkökulmista vastaus kysymykseen siitä, kenen näyttämö oikeastaan onkaan, muuttuu moniulotteisemmaksi ja siksi kiehtovammaksi. Kysymyksenasettelun oikeutus ja merkitys kiteytyy hyvin Heinilän näyttelijäntyöhön liittyviin toiveisiin: “Haluaisin olla näyttelemässä isolla näyttämöllä, sillä näyttämö on itselle turva.”